Suru on kunniavieras

Terveisiä hieman ajateltua pidemmäksi venyneeltä blogitauolta. Yhtäaikaa kun tunnen jossain määrin aina huonoa omaatuntoa bloggaamattomuudesta, koen kuitenkin tärkeäksi myös kyvyn vetäytyä somemaailmasta pois silloin, kun elämä heittää eteensä synkempiä sävyjään. On varmasti ymmärrettävää, että perheeseen kuuluneen ihmisen menettäminen ajaa ajatukset pois arjen pyörityksestä ja tavanomaisista rutiineista. Suru on voimakas tunne, jonka äärelle pysähtymistä ei kannata koskaan vähätellä.

Minulla kesti pitkään oivaltaa elämässä, mitä tarkoitetaan sillä, että suru on kunniavieras. Suruko? Eikö se nimenomaan ole negatiivinen tunne kuten vihakin, josta pitäisi päästä eroon? Nuorempana olin hyvin mustavalkoinen sen suhteen, mitä tulee tunteisiin. Mielsin tunteet nimenomaan sen kautta, mikä kulttuurissamme on hyväksyttävämpää näyttää: positiivisuus, reippaus, ilo ja nauru. Jos tunsin jotain muuta, koin epäonnistumisen tunnetta ja kuvittelin, että voin valita tunteeni. Vaikka tuntui kuinka pahalta, painoin tunteen alas ja vedin reippaan tytön haarniskan päälleni: se mikä ei tapa, se vahvistaa ja positiivinen ajattelu on avain! Huutomerkki!

Elämänkokemuksien ja itseeni tutustumisen myötä tajusin kaikkien tunteiden tärkeyden; niin surulle, vihalle kuin muillekin kulttuurissamme negatiivisiksi mielletyille tunteille on paikkansa. Menetys, kuolema, oikeuden puolustaminen, yksin jääminen, pelon tai pettymyksen käsittely -nämä ja monet muut ikävät kokemukset nostavat väkisinkin voimakkaita tunteita, jotka tukahdutettuna johtavat masennukseen, passiivis-agressiiviseen käytökseen tai jopa fyysisiin sairauksiin. Vaikka esimerkiksi masennus mielletään usein ilottomuutena ja elämänhalun menettämisenä, se on pohjimmiltaan surematonta surua ja ilmaisematonta vihaa.

Suomalaiset ovat mestareista patoamaan näitä tärkeitä tunteita ja valmiita menemään vaikka hammasta purren läpi harmaan kiven.  Selviytymiselle ja sisulle on ollut aikanaan paikkansa, mutta olemme sukupolvi, jonka selviytymiseen tarkoitettu mentaliteetti on jäänyt sodan kokeneelta sukupolvelta elämään. Ei ihme, että niin moni kokee tänä päivänä riittämättömyyttä, yksinäisyyttä ja turhautumistakin. Elämää suoritetaan päivästä toiseen, vaikka olisi tärkeää välillä pysähtyä ja tunnustella, miltä omassa kehossa ja mielessä tuntuu.

Emme voi valita tunteistamme vain niitä, joita haluamme: kun tunneyhteys on auki, kaikki tunteet on otettava vastaan. Mutta kun antautuu vaikeina hetkinä surulle ja vihalle, aikanaan niiden takaa löytyvät myöskin toivo ja ilo. Kaikilla meillä on elämässä omat taistelumme, mutta aitoa onnea ei voi saavuttaa ilman kaikkein tunteiden, niiden ikävämpienkin, hyväksymistä osaksi elämää.

Tärkeintä ei ehkä siis olekaan se, mitä koemme, vaan se että pystymme hyväksymään kokemamme osaksi elämäntarinaamme. Täydelliseen elämään kun kuuluvat niin ne hyvät hetket kuin myös surullisetkin. Miksi sitten emme aina osaa tai uskalla antautua surulle silloin kun se olisi tärkeää? Varmasti osa syy on siinä, että emme löydä surullemme lohduttavaa syliä. Ihminen tarvitsee riittävän määrän rakkautta ollakseen heikko. 

Surun äärelle on siis tärkeää pysähtyä, jotta elämä voi taas jatkua. Se vaatii joskus vain sen yhden ihmisen, joka pysähtyy kuuntelemaan ja kysymään "mitä kuuluu?". 

Olisitko sinä tänään toiselle se ihminen?